Posts

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin vanhemman ja vauvan syömisten optimoinnista. No, aika kuluu nopeasti ja meillä aletaan olla siinä onnellisessa pisteessä, että koko perhe pystyy syömään joltiseenkin samaa ruokaa. Toki joitain rajoituksia vajaan vuoden ikäiselle vielä suositellaan, mutta sallittu repertuaari on jo niin laaja, ettei tarvitse miettiä päätään puhki seuraavaa lounasta keksiessään. Esimerkiksi tällainen lempeä curry menee nykyisin myös perheen pienimmälle. Ruoka syntyi vähän vahingossa, niinkuin nykyisin aika moni asia meidän keittiössä. Vaikka lapsi syö jo melkein kaikkea, ei oma pääni taaskaan ollut kaupassa niin mukana, että olisin sen huomioinut vaan keräsin kärryyn autopilotilla yhden bataatin lapsen ruokkimista varten. Yhden. Eikä se edes ollut kovin suuri. En parhaallakaan pihistelyllä saisi yhtä bataattia riittämään koko porukalle sellaisenaan, mutta keksin pilkkoa sen lempeään, massaman-curryn tyyppiseen, kookosmaitopohjaiseen kastikkeeseen. Samaan kastikkeeseen meni myös pala (sanottakoon taas, että ihan mahtavaa Kiven Säästöpossun) kassleria, jota oli jäänyt edellispäivältä yli. Vähän sipulia, porkkanaa, inkivääriä ja muita mausteita, ja kas, meillä oli maukas, syksyn väreissä hehkuva curry. ...

Leivoin tässä hiljan mustatorvisienipiirakkaa iltapalaksi, kun tiedossa oli vähän raskaampi päivä poissa kotoa ja iltapala-aikaan olisi ollut katastrofi, jos jääkaapista ei löytyisi mitään syötävää. Näin jälkikäteen voin taputella itseäni selkään valinnastani, koska päästyämme kotiin sateisesta syysillasta oli ihan mahtavaa sytyttää muutama tuikku ja käpertyä sohvannurkkaan toisessa kädessä lasi punkkua ja toisessa lautanen, jolla oli pala kotitekoista sienipiirakkaa. Samalla osallistun sienipiirakalla lokakuun lohturuoka-aiheiseen ruokahaasteeseen. En ollut piirakkaa ajatellut haasteruuaksi, se kun on niin tavallista, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että juuri vaatimattomassa kotoisuudessaan sienipiirakka sopii lohturuuan raameihin oikeastaan erittäin hyvin. Kun lohturuuasta puhutaan, assosioin siihen lohdun ohella englanninkielisen comfort -sanan muitakin merkityksiä; suojaa, mukavuutta ja tuttua turvallisuutta. Ja juuri niitä asioita tuo simppeli sienipiirakka tarjosi olemalla ihan suorasukaisen twistitön ja siitä huolimatta tai juuri siksi ihan tosi hyvä, voimakkaan makuiset sienet ja timjami taittoivat mukavasti piirakan täyteläisyyttä. Yksinkertaisuus on valttia, ja helppokin tuo piirakka oli :) ...

Vähän ällistyneenä piti todeta, etten ole tosiaan koskaan julkaissut kaalilaatikon reseptiä. Oikeasti, vaikka teen sitä ihan säännöllisesti? Koska olen valinnut kuukauden teemakasvikseksi kaalin, korjattakoon se virhe tässä ja nyt. Kaalilaatikko on jälleen yksi niitä ruokia, joihin jokaisella on oma, luultavimmin äidiltä tai mummolta opittu reseptinsä. Preferenssit vaihtelevat, yksi tykkää mehevämmästä ja toinen vähän kuivemmasta lootasta, joku käyttää puuroriisiä ja joku toinen ohraa, joku lihalientä ja joku kermaa. Minä tykkään aika monenlaisista laatikoista, mutta yleensä käytän kaurariisiä ja kuullotan kaalin pannussa muutamassa erässä, jolloin se mielestäni saa lisää makua (tai ainakin rasvaa) ja kypsyy nopeammin. ...

Olen joskus ennenkin kertonut, että kun ruokahimo iskee johonkin tiettyyn juttuun, sitä tulee tehtyä tosi monta kertaa lyhyen ajan sisällä, kunnes himotus menee ohi ja seuraava juttu astuu tilalle. Jotkut näistä himotuksista toistuvat toki uudestaan ja uudestaan. Välillä ne kohdistuvat lämpimiin voileipiin, välillä riisipuuroon, välillä tiettyihin salaatteihin ja niin edelleen. Tämänhetkinen kohteeni on thaityylinen kalakastike-chilidippi melkein minkä tahansa kanssa. Homma alkoi täysin viattomasti, kun isäntä sattui löytämään - kaikista paikoista - Kuusamon Prismasta irtomyynnistä tuoreita jalapenoja. Emme olleet niitä tuoreena ennen käyttäneet, joten keräsimme muutaman koriimme. Lomareissulla ne jäivät kuitenkin käyttämättä, kun mieli teki enemmän metsän antimia ja perinteistä suomalaistyylistä ruokaa, mutta kotiin palattua ne alkoivatkin huudella minulle jääkaapista, ja muutenkin teki mieli taas jotain mausteista ja ehkä vähän keveämpää parin tuhdisti eletyn lomaviikon jälkeen. Niinpä tein niistä thaityylistä chilidippiä yksinkertaisen uunikanan pariksi, ja jäin tulistekoukkuun saman tien. Eiväthän ne jalapenot mitään periaasialaisia chilejä ole, mutta hirmu hyvää tulistetta niistä tuli silti. Hauskaa oli myös, että jalapenon happamahko maku, joka oli minulle tuttu lähinnä niistä suolaliemeen säilötyistä viipaleista, tuli selvästi myös tuoreessa chilissä esiin. Minä olen nimittäin luullut maun olevan sen säilöntäliemen ominaisuus… no, näin se junttikin sivistyy. ...

Syyskuussa huomasin ihastuneena, että kotimaisia ruusukaaleja on taas saapunut kauppoihin. Mutta mutta, teen ruusukaalit aina samalla tavalla: keitän tai höyrytän puolikypsiksi suolalla maustetussa vedessä, kaadan vedet suurinpiirtein pois ja nakkaan kattilaan tilalle ison klöntin voita, sitruunamehua ja mustapippuria, joiden kanssa haudutan ruusukaalit sopivan al denteksi. Nyt inspiroiduin kuitenkin uudessa Mama Gastro -blogissa olleista tahmeista ruusu- eli brysselinkaaleista, ja päätin tehdä jotain muuta. Kyseinen gastromamma on hyvä ystäväni, sielunsisko ruoka-asioissa ja kenties paras tuntemani kotikokki. Niin ja mainitsinko jo, että hän on myös ihan huipputyyppi? Kun hän kertoi vihdoin uskaltautuvansa ruokabloggaamisen pariin, tiesin jo etukäteen, että tulen hänen blogistaan löytämään inspiraatiota. Ja niin olen löytänytkin. Ihan samanlaisia kaaleja en tehnyt, mutta ideasta jäi ajatus vaihteeksi paahtaa ruusukaalit uunissa. ...

Olen valehtelematta tehnyt niin montaa erilaista kaalisalaattia, että resepteistä saisi varmaan kasattua keittokirjan. Tai ainakin keittokirjan korkuisen pinon reseptilappuja, koska ehkä pelkkiä kaalisalaatteja käsittelevä keittokirja olisi, no, vähän köyhä. Sen sanottuani, kaalista, tai oikeammin kaaleista, on kyllä kirjoitettu keittokirjoja, esimerkiksi Kalle Kirstilän Pieni suuri kaali (WSOY, 2011), jossa käsitellään monipuolisesti erilaisia kaaleja ja niiden valmistustapoja. Mutta palatakseni ihan nöyrään kaalisalaattiin, mietin hiljattain täälläkin ääneen, että ihan sitä peruskaalisalaatin reseptiä en ole blogissa tainnut julkaista. Korjattakoon se aukko siis. Tämä salaatti on siitä kiitollinen, että peruskonseptia (kaali, happo, öljy, makeutus, suola, mausteet) on helppo muunnella, happamuutta voi hakea välillä etikalla, välillä sitruunalla tai limetillä, makeutta hunajalla tai sokerilla, salaatin muita raaka-aineita jääkaapin sisällön mukaan ja niin edelleen. Näin siitä saa helposti muunneltavan kaverin milloin lihalle ja milloin kalalle, ja toisinaan vaikkapa pitaleivän täytettä. Allaoleva versio on vain yksi muunnelma, mutta sellainen, jota aika usein teen. Jujuna on, että kaalia ei pilkota veitsellä vaan juustohöylällä, jolloin suikaleista tulee todella ohuita ja meheviä (toki paremmatkin aseet sallitaan, sellaisten puutteessa minä vain satun käyttämään juustohöylää). ...

Kuukauden kasviksia ei ole pariin kuukauteen näkynyt, parhaasta satokaudesta huolimatta. Siihen on olemassa ihan yksinkertainen syykin, en vaan ole onnistunut inspiroitumaan yksittäisestä raaka-aineesta niin paljon, että neljän reseptin kehittely pysyisi mukavana. Ja sitä minusta bloggaamisen pitää olla, mukavaa, jotta rakkaasta harrastuksesta ei mene maku. Nyt lokakuulle haluan kuitenkin taas tuoda kuukauden kasviksen, ja vielä sellaisen, joka oikeastaan on ajankohtainen ympäri vuoden, nimittäin kaalin. Kaali on yksi suosikkiraaka-aineistani: kesällä siitä saa ihanat, herkät salaatit ja grillattavat (joita erityisesti tänä kesänä näkyi blogeissa), talvella sopat, piirakat, kääryleet ja laatikot. Sitä voi säilöä monella tapaa, se taipuu jos jonkinmaalaiseen keittiöön, on terveellistä ja kaiken huipuksi edullistakin. Ja nyt puhun vain valkokaalista, joka myös tavallisen keräkaalin nimellä tunnetaan. Voisiko olla parempaa? ...

Lomaruokailuista jäi lievästi sanoen täysi olo, mökkioloissa syötiin aika raskaasti ulkoilupäivien päälle ja muutenkin mentiiin tekeminen edellä niin, että ruoka oli aina jotain nopeaa, helppoa ja aivotonta, kuten jauheliha-makaroonimössöä. Suklaatakin saattoi upota ihan muutama patukka. Ulkoruokintaa harrastettiin sen verran, että matkan kulinaarinen tavoite oli käydä muutaman kilometrin päässä olevalla, sympaattisen näköisellä grillillä. Ja käytiinkin, hyvin maistui. Toki välillä syötiin hyvinkin ja nautittiin esimerkiksi paikan päältä saaduista marjoista, sienistä ja linnuista, mutta joka tapauksessa, kotiin tullessa mieli teki taas vähän keveämpiä, raikkaita makuja. Ja paljon kasviksia. Siinä hengessä tein avokado-lohisalaatin, tuoreeltaan savustettua kalaa, limettiä, chiliä ja paljon kaikkea ihanaa vihreää. Kastikkeen olisi voinut tehdä erikseenkin, mutta halusin käyttää osan salaatista uuniperunan täytteenä, joten sekoitin kastikeaineet suoraan kalaan ja kasviksiin. Käytin tällä kertaa jugurttia, jotta kokonaisuus pysyisi kevyen raikkaana, ja se toimikin hyvin. Sitä tosin lorahti vähän liikaa, joten ohjeeseen olen pienentänyt määrää. Sekoittamisessa kannattaa olla varovainen, jottei käy niin kuin minulle ja kala muhjaannu liikaa. Tai ei muhjussa sinänsä ole vikaa, mutta olisin halunnut ennemmin paloja kuin tahnaa. Maussa ei silti ollut moittimista, varsinkin tuoreet jalapenot koukuttivat ottamaan lisää pariinkin otteeseen. ...

Tämän postauksen piti käsitellä jotain ihan muuta kuin punajuurihummusta. Mutta kun en muista mitä, muistan vain, että jotain oli mielessä kun punajuuria ostin. Ja kun punajuurihummusta päätin tehdä, oli tarkoitus tehdä sitä ihan eri tavalla kuin lopulta tein. Niin tai näin, punajuurihummus vilahtelee juuri nyt vähän joka puolella. Stocka mainosti sitä katuruokateemansa yhteydessä, ruokalehdissä on reseptejä toisensa perään ja blogeissakin sitä esiintyy säännöllisesti. Eikä se ole mikään uusi keksintö, vaan sitä on tehty jo vuosikaudet, vanhempia postauksia aiheesta löytyy esimerkiksi Kaikki Äitini Reseptit tai Siskot Kokkaa -blogeista. Tunnustan siis olevani täysi perässähiihtäjä. ...

Teeret hankkinut osapuoli ei halunnut esitellä mieskauneuttaan valokuvassa tämän enempää. Mustatorvisieni ei ole ensimmäinen, mitä Kuusamon metsistä odottaa löytävänsä, mutta jostain syystä juurikin Kuusamossa on luottotorvisienipaikkani, joka tupsahti aikoinaan tielleni ihan sattumalta. Paikka ei tänäkään vuonna pettänyt, vaan täsmäisku tuotti minulle muovikassillisen mustaa kultaa. Ihmispoikanen oli mukana työnjohtajana, en olekaan aiemmin sienestänyt laulaen samalla jänöjussin mäenlaskua loppumattomin toistoin. Hienoa oli kuitenkin, että pieni jaksoi metsässä äidin laulamisen voimin tai siitä huolimatta, eikä suuhunkaan eksynyt mitään kovin sopimatonta. ...