Browsing Tag

ravintolat

Street Food Carnival Kasarmitorilla

heinäkuu 31, 2014

Ruokatapahtumat tuntuvat ihan kokonaan vallanneen Helsingin, ja sehän meille syömisestä innostuneille sopii. Eilen kävin ystävättären, hänen taaperonsa ja oman ihmispoikasen kanssa testaamassa Kasarmitorin Street Food Carnivalin, joka kokoaa kaupungin food truckit samaan paikkaan. Tapahtuma on toistaiseksi järjestetty keskiviikkoisin klo 16-21 ja jatkuu tiettävästi samalla mallilla vielä elokuussa. Kameran unohdin valitettavasti kotiin (taas!!), joten pahoittelen kuvien puutetta tässä raportissa.

Ainakin näin lämpimillä keleillä ihmisiä oli liikkeellä reilusti, jonoista päätellen ruokatapahtumia ei siis ole vielä liikaa. Me olimme paikalla vajaasta viidestä noin puoli seitsemään, ja porukkaa riitti tasaisesti ainakin koko sen ajan. Ruokarekkojen – onkohan food truckille jotain ”oikeaa” suomenkielistä termiä? – valikoima taitaa hieman vaihdella viikoittain, koska muutamia ennalta odotettuja rekkoja ei tällä kertaa näkynyt. Silti, kymmenkunta rekkaa koristi torin laitoja joten valinnanvaraa oli ihan riittävästi, vaikka tarjonta oli aika burgerivoittoista. Me jonotimme ensin Richard McCormickin kioskille, jonka nopeasti vetävä jono oli siedettävän mittainen ja josta valitsimme korean bbq-sushiburritot. Sushiburrito oli vähän niinkuin leikkaamaton makirulla, lihaa, kurkkua, kastiketta ja sushiriisiä merileväarkin sisään kääräistynä. Kympin hinta tuntui suhteellisen kovalta, mutta rulla oli raikas ja maistuva, vaikkei isompi nälkä sillä olisi ehkä lähtenytkään.

Sushiburriton jälkeen ei ollut nälkä, mutta emme olleet erityisen täysiäkään, joten suunnistimme vielä kasvisravintola Soi Soin kojulle. Teimme valintamme jälleen jonon perusteella, mutta se olikin virhe, koska jono ei kertonut oikeasta jonotustilanteesta, vaan ensin jonotettiin tilaamaan ja sitten asiakas sai tilausnumeron, jonka jälkeen ruokaa odoteltiin vielä tovi. Odotus oli ehkä pitkähkö, mutta seitsemän euron hampurilaistemme hamppupihvit sikäli onnistuneet, ettei hommasta jäänyt huono maku suuhun.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli kiva, pieni pistäytymiskohde, jossa kaikki vaihtoehdot ovat sopivan lähellä toisiaan valinnan helpottamiseksi. Kannattaa siellä poiketa, jos keskustassa on liikkeellä ja lapsetkin voi ottaa mukaan. Jonoja on, mutta ne tuntuivat suurimmalla osalla myös vetävän ihan mukavasti. Hinnat liikkuvat kympin molemmin puolin per annos, mikä on tietysti ”tavallista” grillikiskaa arvokkaampaa, mutta toki tarkoitus on myös myydä tavallista grilliä parempaa sapuskaa 🙂 Erityyppisiä food truckeja olisi kiva saada lisää, vaihtoehtoja oli nytkin mutta kieltämättä pulled pork, purilaiset ja srirachapohjaiset soosit olivat vähän turhankin hyvin edustettuina, niin hyviä kuin ne ovatkin. Kiinnostavalta vaikutti tiibetiläistä ruokaa mainostava koju, josta sai hauskan näköisiä nyyttejä, mutta se jäi eilisessä kuumuudessa valitettavasti testaamatta.

Hannan soppa -blogissa on kerrottu edellisviikon karnevaalista (ja muistettu käyttää kameraakin ;), kannattaa käydä lukaisemassa ja ihastelemassa tunnelmia!

0 Comments

Valamon luostarin lounas

kesäkuu 29, 2014
Ravintolan vihreä huone on kaunis ja rauhallinen, tarjotin kannattaa kiikuttaa sinne.

Pari vuotta sitten jäi hieman kaihertamaan, ettei tullut testattua Valamon luostarin lounaspöytää, vaikka olin reissannut ihan lähiseudulla. Viime viikolla liikuimme taas samoilla hoodeilla, joten päätin, että tällä kertaa on mentävä. Ja menimme. Luostari  on varmasti Suomen tunnetuin ja ylläpitää hengellisen päätehtävänsä ohella monenlaista matkailu- ja yleisötoimintaa, houkutellen vierailijoita kansainvälisestikin. Ainakin meidän vierailupäivänämme parkkipaikalla oli vilkasta, mutta suurehkolle alueelle kyllä mahtuu. Koiria ei alueelle saa tuoda ja pukeutumisessa tulee luonnollisesti huomioida, missä ollaan, eli bikineissä ei Valamoon ole asiaa. Meidänkin koirakolmikkomme jäi toisaalle päivälepoa viettämään vierailumme ajaksi.

Luostarin ravintola Trapesa tarjoaa joka päivä seisovaa pöytää 14 euron hintaan. Minua houkutti erityisesti ravintolan sivuilla mainostettu luostarin oma hapankaali, mutta muutenkin kotiruokatyyppinen lounaspöytä kuulosti hyvältä. Itse ravintolarakennus ei ole erityisen vaikuttava alueen muihin rakennuksiin verrattuna, sininen suuri ruokasali jopa hieman laitosruokalamainen, mutta punainen ja vihreä huone ravintolan päädyissä olivat kauniit ja tarjosivat rauhallisempia ja viihtyisämpiä paikkoja ruokailijoille. Niihin kannattaa siis hakeutua, jos Valamossa lounaalla käy. Ruoka maksettiin kassalle etukäteen ja tarjottiin itsepalvelulinjastosta. Plussaa siitä, että ihmispoikaselle löytyi syöttötuoli.
Mutta mutta, valitettavasti itse ruokailukokemuksesta ei ihan hirveästi kehuja heru. Paperilla kaikki oli hyvin, tarjolla liha-, kala- ja kasvisvaihtoehto sekä salaattipöytä. Mutta voi, käytännössä ravintola jäi vierailupäivänämme – ja olen todella pahoillani joutuessani sanomaan näin – tasossaan alle ketjuhuoltoaseman noutopöydän. Odottamaani hapankaalia oli tarjolla ja hienoa, jos se oli kotitekoista, mutta se oli niin hapanta, että maistui siltä, kuin pontta olisi haettu etikasta. Muut tarjoilut taas olivat samaa perussettiä, kuin missä tahansa työpaikkaruokalassa, teollista linjastotavaraa. Isännän kanssa teimme lämpimien ruokien tukkutoimittajasta molemmista saman arvauksen, olisin todella yllättynyt (ja pihvien teollisen maun huomioiden pettynyt), jos kävisi ilmi, että jauhelihapihvit on tehty paikan päällä. Salaateissa ei ollut sinänsä vikaa, mutta ei nyt mitään riemastuttavaakaan, kaalipohjainen raaste, jäävuorisalaatista tehty vihreä salaatti sekä pastasalaatti. Leipäpuolelta löytyi kotitekoisen oloisia sämpylöitä, sekä teollista viipaleleipää. Jälkiruoka oli esanssinen kiisseli. Tarjontaa säestivät yksinkertaisesti ankeat, sairaalatyyliset vaaleat muovitarjottimet. Mikä sääli, kun miljöössä ja ravintolan ajatuksessa olisi niin paljon potentiaalia!

Älkääkä käsittäkö väärin, vaikka luostarin kotiruokatyyppinen noutopöytä konseptitasolla tuo mieleeni mummolatyylisiä kirppisastioita ja Savon ja Karjalan alueen paikallisruokia, tiedän ruokamielikuvitukseni olevan vilkas enkä oikeasti odota luostarin pitävän ravintolaa lippulaivanaan. En myöskään odota ravintolan olevan fiini tai ainakaan trendikäs. Mutta silti ensimmäinen mieleen tuleva tunne oli todellakin sääli, mielestääni hienoja puitteita lähes halvensi se laitosmaisuus, mikä ravintolasta huokui. Ja onko ihan oikeasti pakko tarjota niin paljon teollista? Edullisia kotiruokavaihtoehtojakin löytyy, varsinkin perinneruuista, muutamina esimerkkeinä erilaiset perunaruuat, karjalanpaisti, lihapullat ja muikut. Myös yksinkertaiset keitot toimisivat hyvin. Kotitekoisesta voisin maksaa enemmänkin, nyt neljätoista euroa tuntui aika paljolta siihen nähden, mitä asiakas sai. En väitä olevani ravintola-alan kulurakenteiden asiantuntija ja tiedän kilpailun olevan kovaa ja työvoiman kallista, mutta vertailun vuoksi ajatus: pääkaupunkiseudulla lounaasta pulittaa kympin, mutta kympillä saa silloin vähintään saman kuin Valamossa, myös niissä paikoissa, jotka eivät ole ketjuuntuneita. Luostarin ravintolan tuotto menee luostaritoiminnan tukemiseen, ja mielelläni voin sillä ajatuksella antaa lounaastani muutaman rovon enemmän kuin tavallisessa lounasruokalassa. Mutta vielä mieluummin antaisin vaikka pari rahaa lisääkin, jos sillä saisin parempaa ruokaa. Se, mihin ravintolan tuotto menee, ei minusta saa olla syy tarjota huonompaa, kuin neljä euroa halvemmissa paikoissa.

Luostarissa on myös viinimyymälä, mutta ruokaa testattuamme emme halunneet maistaa viinejä. Alue sinänsä on hieno ja mielenkiintoista nähtävää riittää. Jos paikan päälle menee, niin miksei toki myös täyttäisi vatsaansa samalla, vaikkei kokemus mikään kummoinen olisikaan. Nyt olimme valmiiksi liikkeellä lähiseudulla ja lounas oli lähes matkan varrella kauppareissulla, joten olin iloinen, että tuli käytyä, vaikkemme mitään elämystä saaneetkaan. Jos kuitenkin pidemmän mutkan Valamoon tekee, ei ehkä kannata mennä vain ravintolan takia. 

0 Comments

Perjantai-illan huumaa ravintola Graniittilinnassa

lokakuu 13, 2013

Perjantaina testasimme isännän kanssa ravintola Graniittilinnan. Hakaniemen Säästöpankinrannassa, komeassa, kivisessä HTY-talossa (tai mikä rakennus lieneekään nimeltään nykyisin) sijaitseva ravintola ei olisi ollut ihan ensimmäinen mieleen juolahtava vaihtoehto, kun illallispaikkaa mietittiin ajatuksella ”nyt kun vielä jonnekin ulos ennen lapsen syntymää pääsee”, mutta minulla oli lahjakortti, jossa yksi hyödyntämisvaihtoehdoista oli juurikin illallinen Graniittilinnassa, ja paikan sivuja tutkittuamme päätimme lähteä koekäynnille.

Komean ulkokuoren takana ravintolan sisämiljöö on lämpimän viihtyisä. Ei missään mielessä trendikäs tai edes välttämättä ihan 2010-lukuinen, mutta punaiset tiiliseinät yhdistettynä vaaleaan rappaukseen, mukavat tuolit ja hauskan näköiset kabinetit tekivät paikasta sellaisen, jonka näkisin hyvin houkuttelevan ainakin teatteri-, pikkujoulu- ja juhlaseurueita. Kaupunginteatteri sijaitsee vain kivenheiton päässä ja ikkunapöydistä on komeat maisemat Töölönlahdelle.
Ravintolan lista noudatti samaa linjaa kuin sisustus, ei mitenkään ”cutting edge” mutta paljon sellaista kotimaista sesongin raaka-ainetta, mitä mielellään lautasellaan näkee. Meidän visiittimme Graniittilinnaan osui ravintolan riistaviikoille, mikä sopi paremmin kuin hyvin. Isäntä valitsi listalta riistamenun valmiina kokonaisuutena (köh, olkoonkin, että menussa osana ollut poro ei minusta ole riistaa, vaan tuotantoeläin), minä valkkasin annokseni eri puolilta listaa. Alkupalaksi isäntä sai karhusalamia ja karhun paistia, kera sorsapasteijan ja jonkin herkullisen marmeladin, minä puolestaan porocarpacciota etikkaisten suppilovahveroiden, sipulihillokkeen ja juustoisen ”keksin” kera. Alkuruuat olivat minulle aterian paras osa, tykkäsin hurjasti mureasta carpacciostani ja suppikset sopivat siihen älyttömän hyvin. Juustosysteemin rooli jäi ehkä vähän ohueksi, ei se pahaa ollut mutta jäi toisaalta annoksen muiden komponenttien varjoon. Isännän karhuannos oli niinikään erittäin hyvä ja arvokasta raaka-ainetta oli laitettu lautaselle yllättävänkin reilusti.

Kuvat taattua kännykkäkameralaatua 😉 Karhuannos.

Porocarpaccio

Pääruuaksi minä otin vorschmackin ja isäntä riistamenun osana poroannoksen, johon kuului sekä filettä että ossobuccoa. Porossa ei ollut moitittavaa, file oli hienosti paistettu ja ossobucco ihanan mureaa, vaikkei annos sinänsä erityisen mieleenpainuva ollutkaan. Myös vorschmackini oli hyvä, vaikka olisin ehkä kaivannut siihen hieman lisää tujakkuutta. Molemmat annokset olivat reilun kokoisia, joten nälkäisenä ei olisi tarvinnut lähteä, vaikka jälkkärit olisivat jääneet väliin.


Poron ossobucco ja file
Vorschmack

Mutta eivät ne todellakaan jääneet, isäntä sai menunsa päätökseksi puolukkaparfaitin kinuskikastikkeella, ja minä valkkasin listalta suklaafondantin kera maitosuklaamoussen ja punaherukkajäätelön. Jälkkärit söimme molemmat puoliksi, koska oikeastaan isännän jälkkäri olisi ollut minun suosikkini listalta, ja minun fondantini taas hänelle mieluisin vaihtoehto. Puolukkaparfait oli täyteläinen eikä yhtään liian makea, mikä ilahdutti minua suuresti, kun tarjolla oli kuitenkin makea kastike parfaitin kanssa yhdistettäväksi. Kastikkeelle pieni miinus siitä, että sokeri oli mennyt ehkä pikkuisen turhan paahteiseksi ja oli siinä ja siinä, oliko siihen palanut liikaa kitkerää vivahdetta. Suklaafondant-annoksen fondant taas oli täysosuma, juuri sellainen voimakas, lämmin ja sisältä valuva, kuin fondantin kuuluu ollakin. Maitosuklaamoussea ei olisi oikeastaan annokseen edes tarvinnut, vaikka hyvää oli sekin eikä mitenkään haitannut, että se oli mukana 😉 Punaherukkajäätelö maistui sen sijaan ihan tavalliselta, teolliselta pakettijätskiltä – asia, joka ei vaivannut isäntää millään tavoin (hän kommentoi, että tärkeintä on, että fondantin kanssa on sitä jäätelöä), mutta itse olin ehkä asettanut odotukseni aika korkealle johonkin hieman erityyppiseen jätskiin. Kaiken kaikkiaan fondant-annos oli kuitenkin aivan ihana, ja jälkkärit ylipäänsä siihen malliin hyvät, ettemme edes muistaneet niitä kuvata 🙂

Palvelusta vielä, se pelasi aivan nappiin, ja sydämellisen oloiset tarjoilijat huomioivat meidät vierailun alusta loppuun, ovesta sisälle saapumisesta hyvästelyyn lähtiessämme. Hintaa kahden hengen illalliselle olisi ilman lahjakorttia tullut n. 120 euroa yhdellä viinilasillisella, mikä oli kuitenkin mielestäni kohtuullista huomioiden, että mukana oli esim. karhua. Listaa tutkiessani pääruokien hinnat keskimäärin olivat 20-25 euron paikkeilla. Lahjakorttini kanssa oli pientä säätöä, koska kortin arvo ei käynyt mistään ilmi (mikä ei tietenkään ole ravintolan, vaan lahjakortin toimittajan vika), mutta plussaa henkilökunnalle siitä, että he luottivat minun muistipohjaiseen arvaukseeni summasta. Poistuimme ravintolasta Helsingin yöhön (ok, siirryimme autolle ja söimme aikaisin joten kello oli ehkä kahdeksan poistuessamme) vatsat täynnä ja tyytyväisinä, voisimme hyvillä mielin mennä Graniittilinnaan uudemmankin kerran vaikka ennen tai jälkeen teatterireissun. 
0 Comments

Ateriatauko Heinolan Heilassa

toukokuu 30, 2013

Kerroin aiemmin teetauostamme Juvan englantilaisella teehuoneella. Samaisella reissulla testasimme paluumatkalla myös Heinolan Heilan ruokapalvelut, mutta siitä jäi aiemmin kirjoittamatta (miten niin päivitykset lagaavat? ;). No, parempi myöhään…

Itse olen toistaiseksi osunut paikalle vain aukioloaikojen ulkopuolella, mutta Heinolan ABC: kupeessa sijaitseva lähiruoka- ja luomukauppa/ravintola Heila on saanut säännöllisesti mainintoja ja kehuja kanssabloggaajien keskuudessa. Yleensä esiin nousee kuitenkin lähinnä myymäläpuolen tarjonta.

Nyt kävimme jo menomatkalla tankkauksen yhteydessä pistämässä nenämme ovesta sisään ja toteamassa, että ravintolapuolen harmaahirsi – olkoonkin ehkä kliseistä – näytti huomattavasti ABC:n vastaavaa viihtyisämmältä, ja päätimme ottaa asiaksemme ehtiä takaisin aukioloaukojen puitteissa ja nimenomaan syömään.

Palasimme siis hieman illemmalla, ja saimme helposti pöydän. Ovensuuhun kirjatuista päivän annoksista muutama oli jo loppunut, mutta osaa sai vielä. Me katsastimme kuitenkin tarjontaa à la carte -listalta, josta isäntä päätyi valitsemaan karitsan paahtopaistia ja minä (totaalisen epäsesonkista) taikinakuoreen kääräistyä sorsanrintaa. Lisäksi tankkasimme alkupalaa salaattipöydästä, jonka tarjonta oli raastepainotteista mutta raaka-aineet tuoreita ja hyviä; erityiskiitos tuoreesta ruisleivästä ja sämpylöistä, jotka vaikuttivat paikan päällä tehdyiltä.

Pääruokien suhteen mielipiteemme olivat hieman ristiriitaiset; Sorsa oli ihan ok mutta hieman liian kypsä minun makuuni, kyseessä saattoi olla taikinakuoressa valmistamiseen liittyvä ominaisuus, mutta liha vaikutti hieman keitetyltä kuorensa sisällä. Lisukkeiltaan annos oli oikein pätevä. Isännän setin kanssa kävi toisin päin; lisukkeet jäivät hieman valjuiksi, mutta karitsan paahtopaisti oli ihan mielettömän hyvää, ja suola ja mausteet juuri kohdillaan.

Kahden hengen annokset listalta kustansivat viitisen kymppiä ja pääruokien hintahaarukka näytti olevan n. 18-28 euron välillä. Liitutaululle kirjatut päivän annokset olivat puolestaan huokeampia. Kaiken kaikkiaan kalliimpaa kuin naapurin huoltoasemalla, mutta parempia ja mielenkiintoisempia olivat annoksetkin ja hintaan kuului kuitenkin alkusalaattipöytä. Poistuimme siis ihan hyvillä mielin ilman, että olisimme kokeneet tulleemme ryöstetyiksi.

Pyörähdin aterian jälkeen muuten myös kaupan puolella hakemassa seuraavaksi päiväksi aamiaistarpeita sekä tuliaisia koiranhoitopoppoolle. Kaupan saamat kehut ovat täysin paikallaan, erityisesti lihatiski oli erittäin komea!

4 Comments

Englantilainen teehuone Juvalla

toukokuu 16, 2013

Viikonloppuna tuli harrastettua hieman maakuntamatkailua viitostietä pitkin.  Normaalisti teemme pitkätkin autoreissut aika määrätietoisesti kohteesta A kohteeseen B, mahdollisimman lyhyillä ja vähillä stopeilla. Olemme huomanneet, että sekä me että koirat väsymme tällä taktiikalla vähemmän, kuin silloin, jos pidämme reilut tauot mutta joudumme viipymään tien päällä pidempään. Määränpäässä on sitten mukava rentoutua.

Tällä kertaa olimme kuitenkin harvinaisesti isännän kanssa ihan kahdestaan liikkeellä. Seisojat olivat päivähoidossa ja meillä ei ollut matkalla sellaista määränpäätä, johon tarvitsisi kiirehtiä jäädäkseen. Niinpä yksi retken ajatuksista oli poiketa muutamassa hyväksi kehutussa pysähdyspaikassa, kun reissun luonne hyvin sellaiseen sopi.

Juvalla sijaitseva TeaHouse of Wehmais kuulostaa sen verran hassulta yhtälöltä, että olihan se nähtävä. Englantilainen teehuone, Juvalla. Oikeesti? Arviot paikasta ovat olleet kuitenkin erittäin positiivisia, joten sinne kurvasimme mekin. Teehuone sijaitsee melkein viitostien varrella, pari kilometriä Juvan liittymästä ja ABC:lta Pieksämäelle päin. Parin kilometrin lenkistä ei kannata huolestua, matka oli niin lyhyt, että suuren huoltoasemaketjun parkkipaikallakin tulisi varmaan kurvailtua saman verran.

Itse paikka on kauniin kartanomiljöön sivurakennuksessa, yhdessä saman talon Butiken på Landetin kanssa. Sisustus on romanttistakin romanttisempaa ruusukuosia, jota osasin lukemani perusteella odottaa mutta isännälle meni hieman liian tyttömäiseksi 😉 Pilvisenä arkipäivänä olimme sen hetken ainoat asiakkaat, mutta ihmisiä piipahti samassa yhteydessä olevassa teekaupassa ja puhelin soi kokoustilauksia (salakuuntelija, minäkö?), kauppa tuntuu siis käyvän.

Listalta löytyi erilaisia teen kanssa nautittavia menuja, muutama irtotuote sekä tietysti hurjan montaa sorttia teetä. Varoituksen sana, kahvia en ainakaan listalta bongannut. Me otimme afternoon tea -menut, joihin kuului vapaavalintainen tee sekä valikoima voileipiä ja makea jälkkäri tai leivos. Minä valkkasin voimakkaan, savunmakuisen lapsangin ja isäntä jonkun vähän vähemmän tömäkän valkoisen teen.

Teet ja tarjottimellinen voileipiä (sööttien ottimien kera) saapuivat sukkelaan, naudanpaisti-piparjuurta, kurkku-tuorejuustoa ja kylmäsavulohta. Vanhana voileipäbaarin tätinä en kuitenkaan ihan täysiä pisteitä anna leiville; täytteet olivat kyllä maistuvia, mutta leipä oli hieman kuivahtanutta ja voikkarit sen verran jääkaappiviileitä, että ne oli varmaan kasattu etukäteen ja viettäneet hetken jääkaapissa. Ihan mukiinmeneviä ne kuitenkin olivat, maut tuoreita ja voittivat huoltoasemaketjujen tarjonnan. Jälkkäriksi saimme kaikin puolin herkullisen sitruunasemifreddon, ja teet olivat myös erittäin maistuvia, lapsangia ostimme mukaankin.

Hintaa afternoon tea -menuillemme kertyi 15 euroa per nuppi; könttäsummana listalla hinta näytti ehkä hieman kovalta, mutta asiaa hieman ajateltuani se ei enää sitä ollutkaan. Tuohon hintaan kuitenkin sai kolmea sorttia leipää, jälkkärin ja kunnon teetä (sikäli kun minä teejuntti siitä mitään edes tajuan ;), kaiken pöytiin tarjoiltuna. Laskeskelin myös, että huoltoasemallakin vastaava setti kustantaisi yli kympin, miljöö häviäisi teehuoneelle eikä pöytiintarjoilusta olisi tietoakaan. Olimme siis tyytyväisiä tähän pieneen lisäkierrokseen ja -elämykseen, ja suosittelemme sitä lämpimästi muillekin vähän erityyppisiä taukopaikkoja etsiville!

P.S. Aiempia kirjoituksia samasta paikasta löytyy ainakin Suolaa & Hunajaa ja Sillä Sipuli -blogeista.

2 Comments

Palkintoillallinen Pastiksessa

toukokuu 5, 2013

(pahoitteluni heti alkuun, kuvat ovat taattua kännykkäkameralaatua – kun kerrankin ravintolassa olisi helppo kuvausvalo, unohtui kamera kotiin…)

Muistatteko Snellmanin Kunnon Lenkki -kisan, johon osallistuin helmikuussa? No, noin kuukausi takaperin sain aiheeseen liittyen hurjan mukavan sähköpostin, jossa kerrottiin minun lenkki-lehtikaalifrittatareseptini olleen raadin mielestä palkitsemisen arvoinen. Jee!! Ja vielä uudestaan, jee!! 🙂 Hienoon palkintoon kuuluu muutakin – mistä lisää joskus hamassa tulevaisuudessa – mutta osana palkintoa pääsin myös mukavalle dinnerille uuteen ravintola Pastikseen. Mahtava yllätys, kiitokset kisan järjestäjille!

Aterian toteutuminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Alun perin tarkoitus oli mennä paikan päälle heti ravintolan ensimmäisenä olemassaolopäivänä. Lyhyelläkin varoitusajalla voi kaveriksi aina pakottaa pyytää aviomiehen, mutta ihan viime tipassa samana päivänä estyimme kuitenkin lähtemästä, joten koko ateria siirtyi tuonnemmaksi. Muutama päivä takaperin pääsimme sitten vihdoin paikan päälle, ja olihan sitä odotettu.

Pikkuroban Pastis on jo varmasti käynyt konseptinsa puolesta tutuksi kaikille ulkoruokinnan ystäville, mutta selvennettäköön varmuuden vuoksi, että bistrotyylinen ravintola keskittyy perinteisiin, simppeleihin ranskalaisherkkuihin ja sen taustalta ja tiimistä löytyy samoja henkilöitä kuin esim. Murusta. Istumapaikkoja on sangen rajallinen määrä, mutta ainakaan kaikkiin yläkerran paikkoihin ei oteta varauksia, joten onneaan sopii kokeilla ihan paikan päälle tupsahtamallakin.

Meillä oli kuitenkin pöytä, rauhallisessa nurkassa ikkunan vieressä. Ensivaikutelma ravintolasta oli viihtyisä ja ystävällinen, ja palvelu oli ripeää koko aterian ajan. Listalla huomioni kiinnittyi siihen, että annokset olivat tosiaan yksinkertaisia, eikä aterialla ollut muutenkaan kertaakaan sellaista fiilistä, ettei olisi tajunnut mitä lautasella on, tai ettei voisi sitä jälkikäteen muistaa, vaikken kirjoittanutkaan mitään ylös.

Alkuun valitsimme roquefort-etanoita pastisvoilla sekä kylmäsavulohta ja piparjuurituorejuustoa paahdetun briossin kera. Molemmat annokset olivat kovin hyviä ja hävisivät viimeistä murua myöten lautasilta. Jo etukäteen kehutut etanat kuitenkin veivät näistä kahdesta voiton; isäntä on vähän valikoiva homejuuston suhteen, mutta roquefort ei ollut yhtään hyökkäävää vaan toi etanoihin ihanaa, pippurisen täyteläistä makua.

Pääruuaksi isäntä otti niin ikään kehutun kuvepaistin (flank steak) ja minä päivän kalan, joka oli anturaa (sole), mutten valitettavasti muista, mitä sorttia (pääsinpäs kehumasta, etten kirjoittanut mitään ylös…). Kala oli ihan täydellisesti paistettua ja pehmeää, seuranaan reilu fenkoli-pinaattilisäke. Tilasin myös erillisen lisukeannoksen kevätvihanneksia ja huhtasieniä, joten ainakin päivän vihannekset tuli syötyä. Isäntä otti kuvepaistin kera tryffelisuolalla maustettuja ranskalaisia, jotka olivat ihan hurjan hyviä, myös minusta, joka en ole tryffelin ihanuutta vielä oikein ymmärtänyt. Mainittakoon vielä, että se, mitä isännällä jäi annoksensa bearnaisekastikkeesta yli, hävisi minun dipatessani sinne kevätvihanneksiani 😉

Jälkkäriksi minä otin raparperitorttua ja inkiväärijääätelöä, ja isäntä Grand Marnierilla maustetun crème caramelin; nähtyämme naapuripöydän suklaakohokkaan häntä ehkä hieman kadutti valintansa, mutta oli hänenkin jälkkärinsä hyvää. Kuvaa ei muistettu ottaa minun jälkkäristäni laisinkaan, ja isännänkin annoksesta vasta ihan viime metreillä.

Oikeastaan mistään en löytänyt sen suurempaa kritisoitavaa; listalla oli kovasti mieluisia vaihtoehtoja ja kaikki mitä söimme oli sanalla sanoen hyvää. Jotenkin listasta ja aurinkoisesta kevätillasta tuli lomamatkamainen olo 🙂 Ainut kritiikki kohdistuu meihin ruokailijoihin, jotka olimme vesilinjalla – hyvän ravintolan hukkaanheittämistä? Joka tapauksessa, suosittelen hyvän, mutkattoman ruuan ystävälle. Varmasti tulee mentyä uudestaan omallakin rahalla.

0 Comments

Chef & Sommelier

maaliskuu 20, 2013

Terveisiä hiljaiselosta! Viime viikonloppuna oli tarkoitus nauttia ensimmäisestä ohjelmattomasta viikonlopusta aikoihin, kokkailla ja tehdä vähän kotihommia alkavaa kevättä silmällä pitäen. Vaan kuinkas kävikään, vatsatautipaholainen iski ja päätin viikkoni sängyn pohjalla. Muutamaan päivään ei tehnyt mieli kokata, syödä tai lukea / nähdä ruokaan liittyviä juttuja. Vasta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että elämä voittaa ja ehkä minäkin joskus vielä teen ruokaa 🙂

Vaikkei alustukseni tee varsinaiselle aiheelle nyt millään tavoin oikeutta, edellisellä viikolla ehdin kuitenkin tehdä mukavia ruokaan liittyviä juttuja, kun pääsin vihdoin nauttimaan Chef & Sommelierin antimia. Jo tässä kohtaa pahoittelen, että (ahneena) pikaisesti räpsityt kuvat eivät yhtään vastaa ruuan korkeaa tasoa. Olen jo pitkään hingunnut päästä testaamaan tuota kehuttua paikkaa, mutta jotenkin kaikki mahdolliset merkkipäivät sun muut sopivat tekosyyt ovat menneet muissa kuvioissa. Nyt, kun ravintola valittiin hiljattain vuoden ravintolaksi, tuli kuitenkin kiire; ehkä kohta sieltä ei saisi enää pöytiä ollenkaan! No, ainakin useamman viikon varoitusajalla arki-illaksi varatessani, tämä pelko oli turha ja sain pöydän ensimmäisellä yrittämällä haluamaani ajankohtaan. Pieni, vain 20-paikkainen ravintola tosin täyttyi kokonaan illan mittaan, eli varmasti ihan hyvissä ajoin kannattaa pöytänsä buukatakin.

Minä ihastuin heti ravintolan miljööseen; pieni ravintolasali on hyvin yksinkertaisesti sisustettu mutta kodikas, vanhan rakennuksen luodessa tunnelmaa. Vaikka pöydät ovat sangen lähekkäin, oli joka pöydälle mielestäni riittävästi omaakin rauhaa. Isännän kanssa pääsimme maistelemaan ihan tuoreeltaan vaihtunutta kevätmenua, josta molemmat valitsimme viisi ruokalajia kahdeksasta vaihtoehdosta. Lisäksi tilasimme autoilijalle sopivat aperitiivit sekä minulle teepaketin, joka on kiva vaihtoehto, jos haluaa palanpainikkeeksi muuta kuin viiniä. Minulle teejuntille paketti oli myös erittäin opettavainen kokemus.

Keittiön tervehdyksenä saimme suupalat viinietikassa pitkään muhinutta omenaa ja selleriä. Selleri oli muuttunut jännittävän makuiseksi; sen ominaisin, voimakas maku tuli oikeastaan vasta lopussa esiin, ja koostumuskin tuntui ihan muulta kuin selleriltä; jos on paatunut sellerinvihaaja, tuollainen makupala saattaisi olla omiaan aloittamaan käännytystyön. Tervehdysten jälkeen pöytään kiikutettiin runsas annos leipää, joka – erityisesti rosmariininen ruisleipä – oli niin hyvää, että söimme ahneuksissamme kaiken sekä ison osan vielä santsisatsistakin 😀

Ensimmäisinä varsinaisina annoksina saimme karitsaa ja siitakesieniä sekä siikaa ja sinisimpukkaa, jossa oli mukana ainakin myös paksoita, ja montaa muutakin asiaa, mutta ne ovat jo paenneet muististani (oliskohan kovin röyhkeää ottaa joskus sanelukone ravintolaan..?). Isännän karitsa sienten ja pikkelöidyn kyssäkaalin kera oli rosmariinisen ruisleivän ohella ehkä aterian paras annos, olisin voinut tilata sitä ämpärillisen vielä kotiinviemisiksikin! Tykkäsin kovasti myös siika-annoksestani, erityisesti simpukat suorastaan sulivat suuhun.

Seuraavaksi saimme gnocchia ja savustettua brietä kurpitsaisten lisukkeiden kera. Annos oli pehmeän makuinen ja jopa ei-niin-suosikkini kurpitsa maistui nyt hyvältä.

Gnocchien jälkeen minä sain katajaisen kukkakaaliannoksen ja isäntä siika-simpukka -annoksen. Kukkakaali oli hyvää, mutta ehkä tämän aterian vaisuin lenkki – kukkis vaan jotenkin maistuu minun suuhuni paremmalta kesätuoreena. Kauniista annoksesta jäi valitettavasti kuvakin räpsäisemättä.

Viimeisenä pääruokana saimme possua tutulta Kiven Säästöpossu -tilalta. Liha oli juuri niin herkullisen maukasta, kuin osasimme odottaakin. Silti, ehkä possuherkut ovat se kokkaamisen osa-alue, missä itse on ehtinyt eniten harjaantua, koska mitään ihan huikeaa elämystä ei lautaselta löytynyt. Mallikelpoinen annos siitä huolimatta. Possun kohdalla sain myös suuren ahaa-elämyksen teestäni, kun tajusin, miten hyvin maut tosiaan sopivat yhteen possun kanssa!

Ennen jälkkäriä saimme annokset raikasta veriappelsiinisorbettia. Varsinaiset jälkkärit, isännän lakritsinen versio ja minun annokseni herukkaa ja suklaata olivat herkkua – niin herkkua, etten tajunnut edes ottaa niistä kuvaa…

Kaiken kaikkiaan olimme kovin tyytyväisiä kaikkeen ja vyöryimme ovesta ulos täysin vatsoin. Ravintolan paljon kehuttu palvelu miellytti meitäkin, isännän makuun elämyksiä oli ehkä vähän liikaakin jossain kohtaa, mutta minusta ruokien ja raaka-aineiden tarkempi esittely oli ihan sopivasti balanssissa vähäeleisemmän tarjoilun kanssa.

Laskumme kahdesta viiden ruokalajin illallisesta tilpehööreineen oli n. 135 euroa, mikä oli mielestäni erittäin kohtuullista siitä, mitä rahansa vastikkeeksi sai. Menen uudestaankin!

0 Comments

Ristiriitaisia fiiliksiä Hietalahden hallissa

maaliskuu 2, 2013

Tänään kävin vihdoin ottamassa ensipuraisun Hietalahden uudelleen avatusta hallista, johon kauppiaat ovat hiljattain muuttaneet kauppahallin remontin alta. Hallilla on viime vuosina ollut jos jonkinlaista käyttöä mutta omat käyntini ovat olleet harvassa; luomuhalliaikana en tainnut käydä siellä kertaakaan, ja antiikkihalliaikana kaikki kojut tuntuivat aina käydessäni olevan kiinni. Päädyn ravintolassa taisin kuitenkin syödä pariin otteeseen. Edelliseltä varsinaiselta kauppahalliajalta muistoni ovat hieman hämäriä, mieleen tulee hallireissu jouluaaton aattona, viinirypäleitä, sekä karkkikauppias, jolla oli kalanmuotoisia karkkeja. Tästä voinee päätellä, ettei muistiini ehkä ole ollut tuohon aikaan luottamista 🙂

Retkiseurana tänään oli kanssani yhtäläisen ruokahullu ystävättäreni, emmekä olleet ainoat, jotka olivat sopineet lauantaitreffit hallille – se ei ollut sinänsä mikään yllätys, ja sekaan sopi ihan mukavasti. Seilasimme hallin puolitoista kertaa ympäri, ja jäimme sitten Soppakeittiöön lounaskeitoille. Minä otin gulassin ja kaveri bouillabaissen. Keitot olivat ihan ok, mutta eivät mielestämme yltäneet ihan siihen hehkutukseen, mitä Soppakeittiö usein saa. Yhdeksän euron annokseen kuului reilu kulho soppaa, sekä leipää ja yrttiöljyä leipäpöydästä ota-niin-paljon-kuin-maistuu -periaatteella.

Muualla hallissa tykkäsin kauniista miljööstä ja valosta, sekä siitä, miten kauppiaiden sijoittelu oli suunniteltu; sisään astuessa näki heti kauniit vihannestiskit, ja kuppilat oli sijoiteltu näppärästi kahteen isoon päätyyn, sekä omiin alueisiinsa hallin keskiosassa. Rannanpuoleisessa päädyssä sijaitseva, Roslundin ja Eriksonin liikkeiden ympärille rakennettu ravintolakokonaisuus oli tosi kiva idea vaikka jäikin nyt testaamatta. Toisen kerran tulen mielelläni nauttimaan siellä ateriani samalla kun vakoilen ihmisten ostoksia ja tiskien tarjontaa.

Kokonaisuudesta Hietalahdessa tuli kuitenkin vähän nukkekotimainen olo, niinkuin olisi ollut ”hallinäyttelyssä”. Hakaniemen mielihalliini verrattuna tekemisen fiilistä oli vähemmän, ja tiskeissä tuntui nököttävän melko paljon valmiiksi prepattuja tärppituotteita. Se saattaa hyvinkin olla tarkoituksellista, koska eivät kaikki välttämättä hae a:sta ö:hön kokattavan dinnerin aineksia, mutta  huolestuttavaa oli se, että iso osa myös kävijöistä – kuten minäkin – näytti olevan paikalla lähinnä pällistelemässä, ei varsinaisesti ostoksilla. Se oli todella harmillista, koska niin kovasti haluaisin hallin heräävän eloon ja myös pysyvän elossa kauppahallina useamman lyhyehköksi jääneen kokeilun jälkeen.

Käykää siis tutustumassa halliin ja tukemassa sitä, sekä esittäkää myös kauppiaille toivomuksia, jos ette ensiyrittämällä löydä hakemaanne. Olisi mahtavaa, jos ruokahalli jalkautuisi Hietalahteen pysyvästi!

0 Comments

Lontoossa syötyä

tammikuu 22, 2013


”Ollaanko me liian vanhoja lähtemään tällaiseen reissuun..?” Joulupukki oli lahjonut muutama viikko aiemmin keikka- ja lentolipuilla Lontooseen, ja lähtöä edeltävänä iltana yritin miettiä, mitä ihmettä pakkaisin matkalaukkuun. Seisoimme isännän kanssa vaatehuoneessa potemassa ikäkriisiä, kun hyllyistä löytyi työvaatteita ja koti/ulkoiluvaatteita, mutta hyvin vähän mitään siltä väliltä. Muutenkin matkaan lähtö oli harvinaisen hankalaa; kaksi tuntia ennen lähtöä to-do listallani oli vielä käydä suihkussa, pukea, hoitaa kotitoimistopäivä joten kuten pakettiin, pakata omat sekä hoitopaikkaan menevän seisojan matkatavarat ja koittaa saada huusholli sellaiseen jamaan, että kotiinkin olisi mukava palata. Keikkalippujamme ei ollut myöskään kuulunut, joten olimme viime hetkellä sopineet lippuyrityksen kanssa sähköpostitse, että voisimme lunastaa liput ovelta. Lisäksi Britanniaa kiusasivat lumisateet, ja lennot myöhästelivät pahasti, joten hirvitti, pääsemmekö ylipäänsä matkaan. Niin, ja lompakko meinasi unohtua lentokentän vessaan.

Mutta kun niin moni asia menee säädöksi, täytyy jonkun tilastollisen todennäköisyyden olla onnistumisenkin puolella. Ja niin kävikin, asiat vaan kummasti lutviutuivat, kotikaaos jäi taakse ulko-oven sulkeutuessa ja lentomme oli varmaan ainut, joka ei erityisemmin ollut myöhässä. Ja paikan päällä vietimme mitä ihanimman ja ainakin henkisesti virkistävän viikonlopun, vaikka maanantaiaamuna väsymys vähän töissä painoikin 😉

Ruokailut hoidettiin ”mitä vastaan tulee” -periaatteella, hotellimme oli Sohosta mukavalla kävelyetäisyydellä, joten valinnanvaraa riitti myös. Mitään ihan nappikokemuksia ei tullut vastaan, mutta parissa mainitsemisen arvoisessa, yksinkertaisessa kuppilassa sentään käytiin.

Rasa Sayang

Singaporelais-malesialaista ruokaa tarjoileva Rasa Sayang sijaitsi Macclesfield Streetilla Chinatownissa. Olimme oikeastaan jo kävelleet vaatimattoman julkisivun ohi, kun isäntä kuuli jonkun takanamme kävelleen ohikulkijan kommentoivan, että ruoka on melkoisen mausteista. Jaa missä? Sinne! Sisustukseltaan paikka oli hyvin yksinkertainen mutta ihan siisti, ikkunassa käsinkirjoitettuja lippulappuja ja sisällä puiset ruokalamaiset pöydät ja kirkas valaistus. Lisäksi ravintolan alakerrassa oli hieman rauhallisemman näköistä istumatilaa, joka ei ollut lounasaikaan käytössä. Katutasossa asiakkaita kuitenkin riitti, pöydät olivat lähes koko ajan täynnä. Valitsimme listalta annoksen katkarapuja chilikastikkeessa, kanadumplingeja kirkkaassa liemessä, sekä kasvis-riisinuudeliannoksen. Katkaravut olivat herkulliset ja tulisuus lämmitti mukavasti, mutta dumplingit ja nuudelit vähän pliisut. Menisin siitä huolimatta uudemmankin kerran testaamaan, muiden ruokailijoiden ateriat näyttivät nimittäin ihan mahtavilta (vaikka minulla ei ole valokuvaa kuin ravintolan julkisivusta)! Hintaa pääruualle, riisille ja oluelle tuli n. 15 puntaa per henkilö, mikä oli mielestäni ihan kohtuullista.



Bodean BBQ

Poland ja D’Arblay -katujen kulmassa sijaitseva Bodean’s BBQ:n possukyltti veti meitä grillipitojen ja possunlihan ystäviä puoleensa 🙂 Paikka ei ollut minulle tuttu, mutta Googlesta selvisi, että kyseessä on ketju, jolla on ainakin neljä ravintolaa Lontoossa. Meidän testaamassamme Sohon ravintolassa oli yläkerrassa yksinkertainen deli, ja alakerrassa varsinainen ravintola, jonka puolelle me suuntasimme. Konsepti oli kohdillaan, nautaa, possua ja kanaa grillistä asiankuuluvin lisukkein. Palvelu oli rennon ystävällistä mutta ripeää. Koska emme osanneet päättää, mitä söisimme, päädyimme ottamaan kahdelle tarkoitetun Bodean’s platterin, johon kuului viittä erilaista lihaa: kahdenlaisia possun ribsejä, brisketin ”burnt ends” -paloja tahmeassa kastikkeessa, pulled porkia sekä kanan reisipaloja. Lisänä annoksessa oli coleslawia ja ranskalaiset. Hyvä kokonaisuus paperilla, mutta vähän epätasaiseksi jäi yhteensä n. 35 punnan hintaan kahdelta. Nauta ja kana lunastivat lupauksensa, ja varsinkin brisket (mitähän se on suomeksi?) oli herkullista. Possu jätti kuitenkin vähän kylmäksi, lieneekö osittain sitä, että on jo itse tehnyt aika monet hyvin onnistuneet ribsit ja pulled porkit, joten niiltä odottaa ravintolassa aika paljon. Osittain oli kyse kuitenkin myös ihan vaan rehellisistä mokista, kuten liian kylmänä tarjoiltavasta ruuasta. Jos olet suuri barbequen ystävä, kävisin testaamassa, mutta jos et, niin valitsisin ehkä viereisen kuppilan. Possun ystävällekin suosittelisin mieluummin esim. Oinkia Edinburghissa, siellä oltiin paremmin asian ytimessä 😉 Meidän kokemukset löytyvät täältä. Hyvästä palvelusta kuitenkin Bodean’s BBQ:llekin pisteitä!

Vaikka lyhyt reissu olikin, ehdimme hiukan palloilla kaupungilla ja tehdä ikkunaostoksia. Alla pari kuvaa Whole Foodsin esillepanoista, valtavat marengit ja juustot oli vaikea ohittaa!

4 Comments

Matkan varrelta

heinäkuu 30, 2012

Mitään suurta ja ihmeellistä ei lomilla nähty, mutta muutamassa pienessä mutta mainitsemisen arvoisessa paikassa pysähdyttiin. Mökkeilimme siis Savossa Heinäveden suunnalla (teknisesti ottaen kuitenkin kunnanrajan toisella puolen), ilman erityisiä suunnitelmia nähdä mitään muuta mökin välittömän järviympäristön lisäksi. Matkalla kuitenkin piti pysähtyä ruokailemaan, ja myöhemminkin viikolla käväistiin kauppareissun yhteydessä parissa mukavassa taukopaikassa.

Menomatkalla Varkaudessa päädyimme pienen ruokapaikan etsiskelyn jälkeen keskustan kauppakadun nepalilaiseen ravintolaan. Nepalilaista ruokaa ja suomalaista kahvia, kuului mainoslause. Paikan nimeä en muista, mutta hinta-laatusuhde oli erinomainen. Ruoka ei ollut Helsingin nepalilaisten tasolla, mutta se oli silti oikein hyvää, sitä oli erittäin paljon, ja pääruoka-annosten hinta oli haarukassa 8,50-11 euroa. Samaan hintaan sai salaatin noutopöydästä, naan-leivän sekä kahvin tai teen. Plussaa ihanasta, todistetusti uunituoreesta naan-leivästä, joka oli parhaasta päästä maistamiani. Nälkäisenä en muistanut kuvata syömisiäni, mutta tämä paikka tarjosi toisaalta enemmän vatsanruokaa kuin silmänruokaa.

Heinävedellä on useampia kanavia, jotka eivät ehkä sinänsä ole nähtävyyksiä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta joiden rannalle on mukava poiketa bongaamaan veneitä ja syömään jäätelöä 🙂 Meidän reittimme varrella kanavia oli kaksi, Varkaudesta Joensuuhun vievällä 23-tiellä sijaitseva Karvion kanava ja 542-tiellä sijaitseva Suomen suurimmaksi tituleerattu Varistaipaleen kanava. Kanavien ympärillä on myös palveluja ja matkamuisto- ja muuta paikallistuotemyymälää. Varistaipaleella taisi olla kanavamuseokin, mutta tyydyimme jäätelönsyöntiin pihan puolella.

Satuimme sopivasti Karvion kanavalle laivan saapuessa. Aika romanttisen näköinen 🙂

Jatkaessa 542-tietä vielä muutaman kilometrin pohjoiseen tulee vastaan Palokin kylä ja siellä Ronttopuisto kahviloineen – tuolle tielle sattuu eksymään, niin puisto on kiva kahvitauko- ja jaloittelupaikka. Puiston ”juttu” ovat hassut romu(?)metallista kyhätyt patsaat, jotka olivat ihan hauskaa pällisteltävää aikuisille ja lapsille. Pienemmille (ja allekirjoittaneelle, joka hihkuu riemusta aina, kun pääsee johonkin, missä on kotieläinpiha!) pihapiiristä löytyi myös kaneja ja kanoja ihmeteltäväksi. Mikä parasta, kahvilasta sai ostaa leipää kotiin viemisiksi, olin ihan myyty kun löysin pärekorillisien kuumia, liinalla peitettyjä limppuja, joista sain valita omani 🙂 Kahville emme jääneet, mutta myös mansikoilla koristeltu juustokakku näytti myös huippuhyvältä.



Ronttopuiston kirahvi
Tällaisiin tyyppeihin törmäsi siellä täällä.



Komeat ovat kannukset, mutta en uskaltanut mennä lähemmäksi aitaa.

Samalla suunnalla olisi muutakin, ihan oikeaa nähtävää, Valamon ja Lintulan kuuluisat luostarit. Kauniit ilmat pitivät meidät kuitenkin mökkisaaressa emmekä lähteneet tekemään isompia päiväretkiä, mutta mieluusti kävisin joskus testaamassa ainakin Valamon kaihertamaan jääneen lounasbuffetin sekä pällistelemässä viinimyymälän antimia. 

Ajoimme myös menomatkalla viitostiellä harmillisesti Vehmaisten kartanon teehuoneen risteyksen ohi, sitä oli suositeltu etukäteen ja mm. täältä ja täältä löytyy paikasta ihan viimeaikaisia kehuja. ”Olikohan se toi risteys..?” kuuluivat viimeiset sanat, ennen kuin totesimme ajaneemme hutiin ja päätimme jatkaa Varkauteen asti ennen taukoa. Vajaan parin kuukauden päästä ajelemme taas pitkän pätkän samaa tietä, joten otetaan uusi yritys silloin!

0 Comments