Hitaat

Jos jonkinlaista nuudelisoppaa on vuosien varrella tullut sekä syötyä että tehtyä, mutta myönnän, että tietämykseni vietnamilaisesta pho-keitosta on perustunut täysin omiin mielikuviini. Kuvaani on kuulunut lähinnä riisinuudeleita ja kasviksia, joiden päälle kauhotaan maukasta lientä ja mahdollisesti lihaa. Viimeisen vuoden-parin aikana on pho-keittoa kuitenkin tehty vähän joka suunnalla, joten väkisinkin on takaraivoon jäänyt ajatus ainakin siitä, että soppa on nimenomaan naudanlihasta tehtyä ja hyvistä, luuta sisältävistä paloista pitkään haudutettua, supermaistuvaa lientä. Ja tähän se kuvani pho-keitosta onkin sitten jäänyt. ...

Vuosi vaihtui ja samalla Kärähtäneet täytti kolme vuotta, hui miten aika vierii! Toissapäivänä yhtä vanhaa valokuvaa etsiessäni selasin kansioitani vuodesta 2012 alkaen ja oli aika huikeaa nähdä, miten paljon sisältöä on blogiin ehtinyt jo kertyä. Vaikka välillä tuleekin sellainen olo, ettei mitään oikein saa aikaiseksi, löytyy vanhoista arkistoista onneksi runsaasti päinvastaista todistusaineistoa. Vuodenvaihteen syömisistä ei jäänyt juuri raportoitavaa jälkipolville, olimme seisojien kanssa fasaanihommissa oikeastaan koko päivän, joten tein jo edellisenä päivänä ison vadin lasagnea, josta söivät sekä ihmispoikanen, lapsenvahtina ystävällisesti toiminut äitini sekä minä ja isäntä sitten kotiin päästyämme salaatin kera. Muitakin herkkuja olin varannut jääkaappiin, mutta aikainen aamu vaati veronsa ja nukahdin sohvalle ennen vuoden vaihtumista. Riittipä herkkuja sitten uudenvuodenpäivällekin ja kuohuvatkin saatiin kilistellä vasta vuoden ensimmäisenä iltana. ...

Olen kerran aiemmin käyttänyt siansorkkia ruuanvalmistukseen, tuolloin tein lihahyytelöä eli aladoobia päästä ja sorkista. Se oli hyvää, mutta sen verran työlästä, että tarvitsin hieman pidemmän tuumaustauon ennen seuraavaa sorkkakokeilua. Nyt oli pakastimeen ehtinyt kuitenkin kertyä 12 kpl sorkanpuolikkaita, joten poishan ne oli käytettävä, ennen kuin kävelisivät itsekseen pakastimesta ulos. Kysymys olikin, mitä ihmettä niistä tekisi? Sorkkien liha on herkullista, mutta ne ovat sikäli haastavaa valmistettavaa, että kunnon lihaa on hyvin vähän, ja loput palasta on rasvaa, luuta, hyytelöityvää kudosta ja kamaraa. Koska edellisellä valmistukerralla jalostin sorkkia pidemmälle, halusin nyt testata Nose to Tail at Home -saitin inspiroimana jotain yksinkertaista valmistustapaa, joka hyödyntäisi sorkkien perusominaisuuksia, ajatuksena saada possunjaloista saatavasta liemestä myös maukasta kastike- ja pataruokapohjaa. Ja rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, etten kokenut tällä kertaa olevani valmis haastamaan itseäni vaikka Pierre Koffmannin täytettyjen sorkkien tekemiseen (olen nähnyt niistä muutamassa suomalaisessakin blogissa version, mutten taaskaan muista missä - jos joku tunnistaa tästä itsensä, niin käsi pystyyn!). ...

Maalaispossu? Sadonkorjuupotka? Dekonstruoitu (onkohan se edes oikea sana) hernekeitto? Aika monella nimellä voisi tätä ruokaa kutsua. Jotta lukija kuitenkin saisi helposti käsityksen siitä, mitä on kokattu, kutsuttakoon hitaasti kypsytettyä potkaa tässä yhteydessä nyt ihan vain hitaasti kypsytetyksi potkaksi. Sellaisia valmistin viime loppuviikosta, kun pakastimesta löytyi ilokseni vielä yksi potkapaketti. Potka on suosikkiosiani possusta. Kypsennysaika on pitkä melkeinpä valmistustavasta riippumatta, mutta lopputulos lähes takuuvarmasti herkullinen hyvin minimaalisella vaivalla. Ja kitupiikki kiittää, kun kilohinta on kohdillaan. Tällä kertaa tein koko aterian samassa uunivuoassa, joten tiskiäkään ei juuri tullut. Possun kaveriksi lisäilin astiaan paiston aikana perunaa, porkkanaa, sipulia, valkosipulia ja linssejä, jotka saivat kaikki imaista itseensä herkullista lientä ja olivat uunista tullessaan ihan kirjaimellisesti täynnä makua. Etäisesti tuli ruuasta mieleen hernekeitto, linssit toivat siihen sitä samaa, muhevaa täyteläisyyttä. Jos jotain olisin lisännyt, olisi se ollut ruusukaali, ne olisivat mielestäni sopineet possun rinnalle samaan astiaan kuin nenä päähän. Mitään en kuitenkaan varsinaisesti jäänyt kaipaamaan, tämä oli aivan ihanaa juuri tällaisenaan, vaikka itse kehunkin. ...

Ah, niin perinteistä. Jostain syystä intoni tehdä ns. koti- tai kouluruokaklassikoita sen kuin jatkuu. Itselleni tuli hiljattain ihan yllätyksenä, että kanaviillokki on kovasti mielipiteitä jakava ruoka; minusta se oli hyvää jopa koulussa ja muistelen, ettei sitä meidän koulussa yleisemminkään inhokkina pidetty. Toki ymmärrän, jos eineskanaviillokki lähinnä kääntää vatsaa siipikarjanlihajalosteineen (taimitäsenytolikaan), ajatus ei juuri houkuttele. Koska edellinen viillokkikokemukseni on kuitenkin noin viidentoista vuoden takaa, halusin kokeilla tehdä sitä ihan itse. ...

Mitä ruokaa ei ehkä kannata ruveta tekemään - ainakaan ensimmäistä kertaa - kun neljän kuukauden ikäinen pojankoltiainen on ruvennut tekemään hampaita, eikä puuhasta hieman ärtyneenä viihdy hetkeäkään itsekseen? Kaalikääryleitä. Ja mitä minä tein? No tietysti kaalikääryleitä, täytyyhän elämässä olla haasteita! Tai ihmisen typerä. Mutta kun olen niin haaveillut kääryleiden tekemisestä - mummojeni bravuureista - jo ikuisuuden ja ihana karitsan jauhelihakin on huudellut minulle pakkasesta vaikka miten pitkään, pakkohan se on joskus niitä saada tehdä. Eipä sillä, eiväthän kääryleet erityisen vaikeita ole, mutta jonkun verran aktiivista läsnäoloa ne vaativat. Tiesin sen etukäteen, mutta silti piti kokeilla. Ja näin siinä kävi. ...

Ihminen osaa kyllä olla melkoinen tuuliviiri, tai ainakin minä osaan. Olin jo pitkällä keittelemässä häränhäntiä hiljalleen sopaksi, kun mieli muuttui. Haluankin uunissa paistettua häränhäntäpaistia. Ja jossain lempeän yrttisessä liemessä, kiitos. Mikäs siinä. Ongin jo kypsät, luusta irtoavat häränhäntäpalani kattilasta uunivuokaan, lappasin vähän keitinlientä päälle, kaadoin mukaan purkin tomaattimurskaa sekä mausteita, ja tuuppasin vuoan uuniin. Muutamaa tuntia myöhemmin kauhoin ihanan meheviä lihoja tomaattisesta kastikkeestaan pastan seuralaiseksi. Mitä tästä opin? Luultavasti en mitään, mutta ehkä sen, että häränhäntiä voisi ostaa vähän useammin (en kehtaa edes sanoa, milloin olen niitä viimeksi tehnyt), niin ei tarvitsisi alkaa kesken kokkauksen sekoilemaan. Sikäli hyviä hännistä tuli kuitenkin, että kehtaa laittaa reseptin ylös :) ...

Vanhempainvapaan paras juttu on se, että voi viikollakin tehdä hitaasti valmistuvia ruokia näkee aitiopaikalta lapsensa kasvavan ja kehittyvän. Ja niinhän se ihan tosissaan puhuen on, mutta en pane pahaksi sitäkään, että saan tehdän enemmän ruokia, jotka vaativat vähän enemmän aikaa. Enkä tarkoita nyt, että ne vaatisivat minun aikaani, vaan enemmän sitä, että kypsymisessä kestää. Oma aikani ei ole merkittävästi lisääntynyt, siitä pitävät ihmispoikanen ja karvainen kolmen kopla huolen. Sitä suuremmalla syyllä, on mukava haudutella uunissa hitaasti valmistuvia “cheap cutseja” ja lihapatoja, joiden aktiivinen esivalmistelu on kuitenkin hyvin nopeaa. Kun viettää aiempaa enemmän aikaa kotona ja lähiympäristössä, se on mahdollista, vaikka omat kädet olisivat kiinni muissa asioissa suuren osan ajasta. ...

Säät kylmenivät sopivasti lihapatalukemiin. Tällä tarkoitan, että yksi parhaista ruuista juuri nyt on lämmittävä, höyryävä lihapata, jonka voi tyrkätä viikonloppuaamuna uuniin, lähteä itse ulos ja saapua takaisin syömään muutamia tunteja myöhemmin, kun pata on valmistanut itse itsensä. Ovat lihapadat muulloinkin hyviä, ne kuuluvat viileään vuodenaikaan samalla tavalla, kuin grillaus kesään. Aiemmin Kärähtäneissä on tehty ainakin karjalanpaistia, lammaspataa, oluessa haudutettua hirveä sekä palapaistia. Stifado on kreikkalainen, kanelilla maustettu lihapata, tuttu varmasti kaikille etelänmatkalaisille. Reseptit vaihtelevat, mutta tyypillisesti pataan kuuluu punaviinistä, tomaatista ja salottisipulista tehty soossi sekä murea liha. Koska lihana ollen nähnyt kaikenlaisia variaatioita naudasta kaniin, uskaltauduin laittamaan tämänkertaiseen stifadoon myös hirveä. Lisäksi käytin possua mehevöittäjänä, kun sitäkin meillä jo valmiina oli. ...

Eilen vietettiin itsenäisyyspäivää. Juhlan kunniaksi isäntä kaivoi pakastimesta palan hirvenpaistia, sen ainoan palan, joka oli riittävän suuri kokonaisena kypsytettäväksi. Ei taaskaan mitään paineita arvolihan pilaamisesta ;) Normaalisti teen paistit aina samalla luottoreseptillä (yleensä ilman jälkimarinointia), mutta nyt Campasimpukan taannoisesta kommentista oli mielessä routapaisti, se on ollut to-do -listalla mutta jäänyt aina tekemättä. Routapaistihan on sinänsä todella vaivatonta tehtävää vaikka valmistusaika on pitkä (n. 8-10 tuntia uunissa + marinointi) “tavalliseen” paistiini verrattuna, mutta olen jotenkin vierastanut ajatusta lihan kypsyttämisestä jäisestä kökkäreestä alkaen, miten siitä voi mitenkään tulla hyvää? Niin paljon olin kuitenkin lukenut kehuja routapaisteille, että uskaltauduin sellaisen nyt tekemään. Netti oli ohjeita pullollaan, minä katsoin eniten vinkkejä Pastanjauhajilta sekä Herkkusuun Lautasella -blogista ja sovelsin sitten vielä vähän omiani. Ja ta-daa, tässä se on :) ...