Porsaanliha

Blogista päätellen meillä on menty alkuvuosi vastavirtaan nykytrendeihin verrattuna; lihaa, grillisapuskaa ja vielä vähän lisää lihaa. Ja taas on possua. Mutta hei, tähän viimeisimpään puolustukseni on, että meillä valmistetaan porsaanlihaa nykyisin aniharvoin. Pääsyynä on, ettemme enää asu kätevän noutomatkan päässä ihanasta Kiven Säästöpossusta, josta aiemmin tapasimme hakea ihan turkasen hyvää luomupossua puolikas eläin kerrallaan. Nykyisiltä asuinhoodeilta emme ole ihan vastaavaa löytänyt, vaikka kompensoivasti lammasta ja nautaa on nyt mukavasti tarjolla. Toisena syynä vähäiseen porsaanlihan käyttöön lienee se, ettei meilläkään ihan oikeasti mennä niin vastavirtaan trendeistä kuin mitä julkaistuista resepteistä voisi päätellä. Liha-aterioita tulee tehtyä selvästi aiempaa vähemmän, ja usein liha on meillä hirveä. ...

En ole aikoihin julkaissut yhtään reseptiä ribseille. Ja syykin siihen on: jostain syystä olen onnistunut ne sössimään kerta toisensa jälkeen, vaikka kyseessä on ruoka, jota olen tehnyt vuosikaudet ja jonka pitäisi valmistua selkäytimestä, yhdellä kädellä ja silmät kiinni. Rehellisyyden nimissä on toki tunnustettava, että vikaa saattaa olla myös minussa (voiko se olla mahdollista?!), kun ruuanlaitto niin usein on moniajoa useamman muun homman kanssa, tai sitä, että asiat vaan jäävät viime tinkaan. ...

Ihan takuulla toistan itseäni, mutta sanon taas, että kassler on suosikkipalani possua. Lapa on suosikkini pulled porkiin ja pitkään haudutettuihin keitto- tai pataruokiin, mutta monipuolisuudessaan kassler on ihan lyömätön, koska se sopii erinomaisesti sekä edellämainittuihin että liutaan muita ruokia. Lisäksi kilohinta on edelleen sangen kohtuullinen. Grillauksessa kassler on luottopalani, koska hyvän maun ja helppouden lisäksi sitä on todella vaikea pilata. Palassa on rasvaa sen verran, että paistolämpötilan ja -ajan saa arvioida ihan huolella väärin, ennen kuin lihasta tulee kengänpohjaa. Eihän siinä ole vaikka tomahawkin kaltaista wow-efektiä, mutta ei sitä aina tarvita, joskus varma vaihtoehto on paras vaihtoehto (myös tai ehkä erityisesti silloin, kun tulee vieraita). ...

Lisää arkea ja arkiruokaa, tällä(kin) kertaa sarjasta “mun piti tehdä jotain muuta, mutta sitten tapahtui x,y ja z ja teinkin näin…” Eli toisin sanoen, olin suunnitellut tekeväni esim. gyoza-nyyttejä tai muita vastaavia, mutta tykötarpeiksi varaamani kevätsipulinvarret oli jo käytetty muuhun ja aikakin oli vähän kortilla nyyttien taitteluun. Hieman nopeampana versiona ajattelin, että pyöräytän lihapullat samasta possunjauhelihasta, jonka olin jo nyyttejä varten sulattanut. Lihapullataikinan peruspohja on hyvin perinteinen, mutta aasialainen makumaailma sai sitten suuntansa täysin sen perusteella, mitä jääkaapissa oli jäljellä, ja sanon jäljellä, koska laskin meidän käyneen kunnolla kaupassa viimeksi yli kaksi viikkoa sitten, mitä nyt jotain pientä, lähinnä tuoreita vihanneksia ja yrttejä, haettu tarpeen mukaan. Yllättävän kivan annoksen sai kuitenkin näinkin raavittua kasaan, ja ruokaa tuli jopa sen verran paljon, että kauppareissua kestää hyvin odottaa huomiseen. ...

Leivontaa lukuunottamatta olen huono seuraamaan reseptejä. Etsin niitä kyllä mielelläni, saatan inspiroitua kuvasta ja lukea ohjeen, jonka jälkeen teen ulkomuistista jonkun oman sovellukseni. Eli enemmän käytän ehkä ideoita kuin reseptejä. Toisinaan reseptin käyttö taas on yksinkertaisesti liian hidasta, kun monia asioita kokkaa nopeammin selkäytimestä, puntissa (tai veitsilaatikolla…) roikkuvan taaperon kanssa ei tee mieli pysähtyä etsimään silmälaseja ja tarkistamaan, missä järjestyksessä mausteet olikaan tarkoitus lisätä. Sen sanottuani, minun pitäisi ehdottomasti käyttää enemmän reseptejä. Tiedättehän sen tunteen, kun syö vaihteeksi jonkun toisen tekemää (koti)ruokaa, miten se maistuu niin erilaiselta vaikka ruokalaji olisi täysin sama? Ja se on niin virkistävää. Saman tunteen saan myös silloin, kun teen ruokaa reseptiä käyttäen, koska silloin kyse on jonkun toisen ruuasta, enkä mene maustamaan sitä vapaalla kädellä. ...

Pari päivää ovat olleet jotenkin hässäkkäpitoisia ilman, että mitään olisi varsinaisesti tullut edes tehtyä. Eilen juostiin aamulla asioille, sitten suoraan leikkipuistoon, hölkäten kotiin samalla toivoen, ettei lapsi nukahtaisi ennen kotiinpääsyä ja lounasta (ei onnistunut), sitten pikaiset ja pakolliset kotihommat ja omat syömiset (lapsi kenties nukahti mutta äidillä oli sudennälkä), lapsi herää, syö lounaansa, lähdetään koiria ulkoiluttamaan, tullaan kotiin, kas onkin taas ruoka-aika, syödään, puetaan päälle ja lähdetään kauppaan. Kotona ollaan puolisen tuntia ennen mukulan iltapuuroa. Sarkastisesti voi toki todeta, että yhyy, onpa hoitovapaalla rankkaa, kun piti selvitä sekä leikkipuistoon että kauppaan, mutta kyse ei oikeastaan ole siitä. Enemmän vaan hämmentää, että johonkin tyhjiöön se päivä hävisi, ja muistikuvat siitä sisältävät enimmäkseen ulkovaatteiden pukemista ja riisumista. ...

Me emme tehneet joulukinkkua (vielä, 12-kiloinen kinkku odottaa pakastimessa paistajaansa), joten possukiintiö ei ole tällä hetkellä aivan täysi. Olen kerran aiemmin jo tehnyt 64-asteista possunfilettä Liha-kirjan ohjeella (Readme, toimittanut Mika Remes) ja pidin siitä sen verran paljon, että nyt tuli tehtyä uusintakierros pienin variaatioin. Possun fileestä tulee helposti vähän kuivaa, mutta tällä ohjeella se jää rauhassa kypsytettynä juuri sopivan roseeksi ja meheväksi sisältä. Me teimme possun kaveriksi lohkoperunoita uunissa, kypsentäen niitä ensin hieman korkeammassa lämmössä noin puolivalmiiksi ja laskien uunin lämpötilaa, kun possun oli aika päästä mukaan. Laitoin fileen kypsymään samaan astiaan perunoiden kanssa, mutta omassa foliopaketissaan. Perunoiden lisäksi lisukkeina toimivat simppeli salaatti sekä salsa verde. Alkuperäisessä ohjeessa ei ole annettu paistoaikaa, mutta meillä possun valmistumiseen meni vajaat kaksi tuntia sekä parikymmentä minuuttia vetäytymiseen, kun ruskistetun fileen sisälämpötila uuniin mennessä oli noin 25 astetta. Minun uunini ei ole kuitenkaan tarkin mahdollinen, joten aika on tässäkin lähinnä suuntaa antava. ...

Olen kerran aiemmin käyttänyt siansorkkia ruuanvalmistukseen, tuolloin tein lihahyytelöä eli aladoobia päästä ja sorkista. Se oli hyvää, mutta sen verran työlästä, että tarvitsin hieman pidemmän tuumaustauon ennen seuraavaa sorkkakokeilua. Nyt oli pakastimeen ehtinyt kuitenkin kertyä 12 kpl sorkanpuolikkaita, joten poishan ne oli käytettävä, ennen kuin kävelisivät itsekseen pakastimesta ulos. Kysymys olikin, mitä ihmettä niistä tekisi? Sorkkien liha on herkullista, mutta ne ovat sikäli haastavaa valmistettavaa, että kunnon lihaa on hyvin vähän, ja loput palasta on rasvaa, luuta, hyytelöityvää kudosta ja kamaraa. Koska edellisellä valmistukerralla jalostin sorkkia pidemmälle, halusin nyt testata Nose to Tail at Home -saitin inspiroimana jotain yksinkertaista valmistustapaa, joka hyödyntäisi sorkkien perusominaisuuksia, ajatuksena saada possunjaloista saatavasta liemestä myös maukasta kastike- ja pataruokapohjaa. Ja rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, etten kokenut tällä kertaa olevani valmis haastamaan itseäni vaikka Pierre Koffmannin täytettyjen sorkkien tekemiseen (olen nähnyt niistä muutamassa suomalaisessakin blogissa version, mutten taaskaan muista missä - jos joku tunnistaa tästä itsensä, niin käsi pystyyn!). ...

Maalaispossu? Sadonkorjuupotka? Dekonstruoitu (onkohan se edes oikea sana) hernekeitto? Aika monella nimellä voisi tätä ruokaa kutsua. Jotta lukija kuitenkin saisi helposti käsityksen siitä, mitä on kokattu, kutsuttakoon hitaasti kypsytettyä potkaa tässä yhteydessä nyt ihan vain hitaasti kypsytetyksi potkaksi. Sellaisia valmistin viime loppuviikosta, kun pakastimesta löytyi ilokseni vielä yksi potkapaketti. Potka on suosikkiosiani possusta. Kypsennysaika on pitkä melkeinpä valmistustavasta riippumatta, mutta lopputulos lähes takuuvarmasti herkullinen hyvin minimaalisella vaivalla. Ja kitupiikki kiittää, kun kilohinta on kohdillaan. Tällä kertaa tein koko aterian samassa uunivuoassa, joten tiskiäkään ei juuri tullut. Possun kaveriksi lisäilin astiaan paiston aikana perunaa, porkkanaa, sipulia, valkosipulia ja linssejä, jotka saivat kaikki imaista itseensä herkullista lientä ja olivat uunista tullessaan ihan kirjaimellisesti täynnä makua. Etäisesti tuli ruuasta mieleen hernekeitto, linssit toivat siihen sitä samaa, muhevaa täyteläisyyttä. Jos jotain olisin lisännyt, olisi se ollut ruusukaali, ne olisivat mielestäni sopineet possun rinnalle samaan astiaan kuin nenä päähän. Mitään en kuitenkaan varsinaisesti jäänyt kaipaamaan, tämä oli aivan ihanaa juuri tällaisenaan, vaikka itse kehunkin. ...

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin vanhemman ja vauvan syömisten optimoinnista. No, aika kuluu nopeasti ja meillä aletaan olla siinä onnellisessa pisteessä, että koko perhe pystyy syömään joltiseenkin samaa ruokaa. Toki joitain rajoituksia vajaan vuoden ikäiselle vielä suositellaan, mutta sallittu repertuaari on jo niin laaja, ettei tarvitse miettiä päätään puhki seuraavaa lounasta keksiessään. Esimerkiksi tällainen lempeä curry menee nykyisin myös perheen pienimmälle. Ruoka syntyi vähän vahingossa, niinkuin nykyisin aika moni asia meidän keittiössä. Vaikka lapsi syö jo melkein kaikkea, ei oma pääni taaskaan ollut kaupassa niin mukana, että olisin sen huomioinut vaan keräsin kärryyn autopilotilla yhden bataatin lapsen ruokkimista varten. Yhden. Eikä se edes ollut kovin suuri. En parhaallakaan pihistelyllä saisi yhtä bataattia riittämään koko porukalle sellaisenaan, mutta keksin pilkkoa sen lempeään, massaman-curryn tyyppiseen, kookosmaitopohjaiseen kastikkeeseen. Samaan kastikkeeseen meni myös pala (sanottakoon taas, että ihan mahtavaa Kiven Säästöpossun) kassleria, jota oli jäänyt edellispäivältä yli. Vähän sipulia, porkkanaa, inkivääriä ja muita mausteita, ja kas, meillä oli maukas, syksyn väreissä hehkuva curry. ...